Suomen julkinen talous on ollut alijäämäinen vuodesta 2009 lähtien. Petteri Orpon johtaman hallituksen merkittävin toimenpide julkisen velkaantumisen hidastamiseksi vuonna 2024 on nostaa yleinen arvonlisävero 24 prosentista 25,5 prosenttiin.

Julkisuudessa on esitetty useita näkemyksiä, joiden mukaan alv:n korottaminen ei ole ongelmallista. Helsingin Sanomat argumentoi 17.4., että alv:n nostaminen on paras huonoista vaihtoehdoista. Tätä ennen HS (13.4.) oli haastatellut Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Tuomas Kososta, joka esitti, että taloustieteellisten tutkimusten mukaan alv:n korottaminen kasvattaa verotuloja huomattavasti, mutta vaikutukset taloudelliseen aktiivisuuteen ovat suhteellisen vähäisiä. Ylen A-Studiossa 23.4. Suomen Yrittäjien pääekonomisti Juhana Brotherus argumentoi, että alv on pääveroluokista vähiten haitallisin. Hänen mukaansa sen korotus ei vähennä juurikaan työnteon ja yrittämisen kannustimia.

20.4. julkaistussa HS:n yleisökirjoituksessa toin esille, että makrotaloustieteelliset tutkimukset eivät tue käsitystä, että haitalliset vaikutukset tuotantoon olisivat vähäiset Suomessa. Tässä kirjoituksessa kerron alv:n korotuksen vaikutuksista ja laajennan HS:ssa esittämääni argumenttia siitä, miksi julkisten alijäämien vähentäminen veronkorotuksilla ei ole suositeltava keino tasapainottaa julkista taloutta Suomessa.

Korotuksen vaikutus riippuu alv:n alkuperäisestä tasosta

Monissa tutkimuksissa nähdään yleisten kulutusverojen, kuten alv:n, olevan tehokkaita veromuotoja, joiden nostamisen taloudelliset haitat ovat vähäisiä. Useat suomalaiset ekonomistit ovat tuoneet tämän näkökulman kotimaiseen keskusteluun. He ovat kuitenkin jättäneet huomiotta yhden Suomen kannalta tärkeän seikan: alv:n korotuksen vaikutukset riippuvat suuresti sen alkuperäisestä tasosta.

Samara Gunterin ja muiden tutkijoiden työssä "Non-linear effects of tax changes on output: The role of the initial level of taxation" analysoidaan veromuutosten vaikutuksia tuotantoon. Ne johtuvat verojen aiheuttamista vääristymistä ja kannustinloukuista. Makrotaloudellisten mallien mukaan veromuutosten haitalliset vaikutukset työn tarjontaan, tuotantoon ja kulutukseen nähdään pieninä matalilla alkuperäisillä verotasoilla, mutta suurempina korkeammilla alkuperäisillä verotasoilla.

Verokerroin mittaa tuotannon muutosta suhteessa veromuutokseen. Tutkimuksen empiirisen osan mukaan verokertoimen arvo on positiivinen matalien alkuperäisten verokantojen tilanteessa, mutta muuttuu negatiiviseksi korkeampien verokantojen kohdalla. Verokerroin on nolla, kun arvonlisäveron alkuperäinen taso on 8 %. Tämä tarkoittaa, että alv:n korotus ei laske tuotantoa lainkaan. Mikäli alkuperäinen arvonlisävero on 14 %, verokerroin on -1,6. Tällöin miljardin euron suuruinen veronkorotus alentaa tuotantoa 1,6 miljardilla eurolla. Verokertoimen arvo on vielä negatiivisempi, kun alkuperäinen arvonlisäverokanta on Suomessa yleisesti käytössä oleva 24 %: Gunterin ym. tutkimuksen tulosten mukaan tuotanto voi alentua jopa usealla miljardilla eurolla suhteessa tilanteeseen,  jossa alv:tä ei koroteta.

Verotuksen epälineaarisen tuotantovaikutusten takia tutkimuksen talouspoliittiset suositukset riippuvat alkuperäisestä alv:n tasosta. Kun alv:n alkuperäinen taso on matala tai kohtalainen,  ja valtio haluaa lisää verotuloja, se voi nostaa alv:tä tuotannon juurikaan vähentymättä. Kun alv on korkea,  ja sitä edelleen nostetaan, talous kärsii väistämättä. Alv:n korotuksella 24 prosentista 25,5 prosenttiin on huomattavan kielteiset vaikutukset tuotantoon. Yleisen alv:n korottaminen ei siis ole lainkaan niin ongelmatonta kuin monet kotimaiset ekonomistit ovat julkisuudessa esittäneet. Kun tuotanto laskee suhteessa tilanteeseen,  jossa ei olisi korotettu alv:tä, muut verotulot laskevat, koska niiden määrä riippuu hyvin paljon tuotannon määrästä.

Menoleikkaukset ovat vähemmän haitallisia

Suomen julkinen talous on kestämättömällä pohjalla ja alijäämää pitää vähentää. Realistisia keinoja ovat veronkorotukset, julkisten menojen leikkaukset ja rakenteelliset toimet, jotka vähentävät julkisia menoja ja/tai lisäävät verotuloja.

IMF:n vuoden 2010 kattavassa tutkimuksessa analysoitiin, kuinka julkisten alijäämien vähentäminen eri keinojen kautta vaikuttaa talouteen. Tutkimuksessa vertaillaan menoleikkauksia ja veronkorotuksia: Yhden prosentin

BKT:hen suhteutettu veronkorotus laskee tuotantoa 1,3 % ja kasvattaa työttömyyttä 0,6 prosenttiyksikköä, kun taas vastaavan suuruinen menoleikkaus pienentää tuotantoa ainoastaan 0,3 % ja lisää työttömyyttä 0,2 prosenttiyksikköä. Talouspoliittisena johtopäätöksenä voidaan todeta, että julkisten alijäämien vähentäminen menoleikkauksilla on suositeltavaa, sillä niiden negatiivinen vaikutus tuotantoon ja työllisyyteen on merkittävästi pienempi kuin veronkorotusten.

Julkisten alijäämien vähentäminen veronkorotuksin vertautuu siis tilanteeseen, jossa verottaja ottaa entistä isomman osan kakusta ja samalla kakku pienenee. Järkevät rakenteelliset reformit sen sijaan ovat uudistuksia,  jotka johtavat käyttäytymismuutoksiin,  joiden avulla kakku kasvaa ja samalla julkinen talous tasapainottuu. Esimerkki tällaisesta rakenteellisesta reformista on eläkeiän nostaminen. Se lisää verotuloja ja vähentää julkisia menoa, koska työssäkäyvät ihmiset maksavat veroja eivätkä saa julkisia tulonsiirtoja.

Vuonna 2005 tehtiin epäonnistunut eläkeuudistus,  joka laski alimman eläkeiän 65 vuodesta 63 vuoteen. Uudistus on maksanut julkiselle taloudelle miljardeja euroa, koska se aikaisti eläkkeelle siirtymistä. Vasta 2017 – eli 12 vuotta epäonnistuneen uudistuksen jälkeen – luotiin sääntö,  jonka perustella eläkeikä on noussut kolmella kuukaudella vuodessa. Alin eläkeikä on kuitenkin yhä alle 65 vuotta. Suomessa jäädään liian nuorena eläkkeelle, mikä pienentää työllisyysastetta ja tuotantoa. Lisäksi varhainen eläkeikä rasittaa julkista taloutta, koska työkykyiset eläkeläiset eivät maksa nettomääräisesti veroja vaan saavat tulonsiirtoja. Julkista alijäämää pitäisi supistaa työllisyysastetta ja tuotantoa kasvattavilla rakenteellisilla uudistuksilla, eikä nostamalla korkeita verokantoja. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston taloustieteen kandiohjelman johtaja ja valtiotieteen tohtori.